Kerron lisää

Onko joku tuttusi, jota et välttämättä ole pitkään aikaan edes nähnyt, ottanut sinuun yhteyttä ja pyytänyt tapaamiseen kuulemaan jostain “jutusta”?

Minuun on. Toissapäivänä ala-asteenaikainen luokkakaverini soitti ja kyseli kuulumisiani ja pyysi minua kahville Leipurin keitaalle. Aluksi ajattelin että tuolla ihmisellä, jonka kanssa en ollut ollut tekemisissä seitsemään vuoteen, haluaa tavata erityisesti juuri minut. Totta se ehkä olikin. Tämä entinen kaverini kertoi että hänellä on joku juttu kerrottavana minulle, ja innostuin. (Ai minulle? Jännää!) Epäilykseni heräsivät, kun puhelun lopuksi tämä ihminen mainitsi tuovansa mukanaan jonkun “kaverinsa”. Alkoi kuulostaa epäilyttävältä, mihin minua yritetään käännyttää, mitä minulle yritetään kaupata? Olin muuten vähän tuohtunut siitä että tämä tuttuni vain ohimennen ilmoitti tuovansa jonkun kolmannen henkilön mukaan, joten minä päätin että voin yhtä hyvin itsekin tulla seurassa, tarkemmin sanottuna Markon kanssa. En tuntisi oloani turvattomaksi, mikäli tilanne kääntyisikin ikäväksi. Pyörittelin päässäni ja spekuloin Riitan ja Elinan kanssa eri vaihtoehtoja, realistisimmalta tuntui että kyseessä olisi joku myyntijuttu. Olin kuitenkin utelias tapaamaan tätä ala-asteaikaista kaveriani monen vuoden jälkeen että olin oikeastaan aika innoissani asiasta.

Seuraavana päivänä, eli eilen torstaina, istuin ruokatunnilla yläasteaikaisen luokkatoverini Tuijan viereen ja kysyin häneltä muistaako hän tätä ihmistä, joka minulle oli soittanut. Hän muisti, ja kerroin oudosta puhelusta. Tuija alkoi välittömästi kertoa minulle verkostomarkkinointiyrityksestä, joka värvää ihmisiä tuttujen kautta ja kuinka monet muutkin ovat saaneet samankaltaisia kutsuja kahvittelemaan. Tuija kertoi ystävästään, joka oli lähtenyt bisnekseen mukaan ja laittanut välit poikki Tuijan yritettyä puhua tälle järkeä. Yritykseen sitoutuneet ihmiset ovat todellakin aivopestyjä luottamaan systeemin toimivuuteen ja saavat koko ajan ihmisiä liittymään mukaan rahantulon toivossa. Todella ikävää on, että ko. “bisnes” on repinyt monia ihmissuhteita ja perheitä - toiminta perustuu henkilökohtaisiin kontakteihin. Tutkin asiaa Internetissä, ja lähes kaikki esilletullut informaatio oli erittäin negatiivista. No joo, kyllähän hyvin menestyvää yritystä saattaavat kateelliset panetella, mutta epäilyttäviä ja epämääräisiä seikkoja yhtiön toiminnasta on niin paljon, että jokaisen maalaisjärki sanoo ettei kaikki ole ihan kohdallaan. Jo sanat “passiivinen tulo” ja “pyramidirakenne” nostavat minulta niskakarvat pystyyn, puhumattakaan älyttömistä summista, joita ihmisille lupaillaan. Lisäksi soppaan lisätään työntekijöiltä vaadittavat rahalliset panostukset (aloittaaksesi osta 999 eurolla “aloituspaketti”, osta kuussa kuudellakympillä tavaraa)!

Sitä paitsi, en halua lähteä mukaan firmaan, josta on tehty kuluttajavirastolle yli 20 valitusta ja firma on syyteharkinnassa sisäasiainministeriön toimesta.

Oltiin Markon kanssa esittelyssä, joka oli juuri sellainen kuin olin kuullutkin. Oikeanlaista kuvaa ei sekavasta ja pintapuolisesta höpinästä tietenkään saanut, ja kyllä tuohon jotkut höpsähtävät. Voit toki käydä kuuntelemassa esittelyn jos haluat, mutta kannattaa ottaa asiasta ensin selvää niin tietää muitakin näkökulmia asiaan. Informaatiota googlettamalla “move networks” tai suoraan sivuilta  http://www.kolumbus.fi/petteri.haipola/verkostomarkkinointi/tyypillinen/move.htm tai vaikkapa http://antiverkosto.bittikeskus.com/new2/pages/suuret-puhallukset/move-networks.php. Keskustelupalstat ovat täynnä debattia tästä hässäkästä, joka nyt riehuu Raahessakin, kantapaikkoinaan Tiiranlinna ja Leipurin keidas. (Jo se, että joku asia on noin kiistanalainen, on epäilyttävää.) 

Mietin, että vaikka olisikin mahdollisuus epäilyttävillä keinoilla tienata rahaa,  ei mun kannattaisi siksikään lähteä mukaan, kun en varmaan edes tunne ketään niin typerää ihmistä, jonka siihen saisin mukaan. Sen yrittäminenkin olisi sosiaalinen itsemurha. Ihmeellistä, näin hermostunu en oo pitkään aikaan ollu. Mutta nyt lähen kotiin. Huolettaa vaan ne raukat, jotka ehkä menee mukaan. Älkää ihmiset, älkää.  

Voi elämä, pakko käydä vielä äkkiä avautumassa: kävin äsken selaamassa aukea.netin kuvataideosiossa jotain töitä. Yleensä oon selannu sivuston parhaimmistoa, mutta nyt jotenki eksyin joitenki tuntemattomien/puolituttujen töitten pariin, ja oikeasti: löysin tosi huonoja! Ja ne tyypit on ihan tosissaan. Anteeksi, oon kauhea ihminen, mutta mua vaan naurattaa. Krrrrrrhhhhmmmmmhmhmhmh.

Lähen kotiin.

Eilen oli Markon syntymäpäivä. Olin leiponu minttusuklaakakun (sen päällä luki jotain hempeähköä) ja kattanu pöydän takapihalle. Varsinaisen ruoan jälkeen keitin sille kahvit ja sitte manguin että eiku mennään ulos juomaan ne. Jouduin mankumaan, koska Marko vastusteli ku siellä on ötököitä ja se on ollu koko päivän ulkona ja aurinko paistaa jne jne. :D (Marko on talvi-ihminen.) Oon ihan tyytyväinen että se arvas vasta siinä vaiheessa että mulla on jotain koiruutta mielessä. Ei se muka yhtään ollu ihmetelly ku en heti muistanu sen syntymäpäivää. Höh, mää ainaki oisin. Sitte kahviteltiin ja sipsiteltiin ja juotiin Pommakkia, ei lightia tällä kertaa. Sitte lahjoin Markoa ja loppu iltapäivä katottiin Pekkaa ja Pätkää. Meillä on kotona nauhalla kaks Pekkaa ja Pätkää, Pekka ja Pätkä pahassa pulassa ja Pekka ja Pätkä ketjukolarissa. Katottiin tuo eka kokonaan ja toista puoleen väliin ja mulla tuli jo ällö olo naksujen syönnistä. Noita elokuvia katottiin jatkuvasti ku olin pieni, ja ainakin me lapset osataan ne oikeastaan ulkoa. Niistä on varmaan kymmeniä repliikkejä käytössä lentävinä lauseina. Ainakin mulla ne soi omassa päässä aika usein. :)

Ei sitä bensaa muuten ollutkaan kulunut niin paljon, se mittari ei ilmeisesti jaksanut nousta tarpeeksi ku akku oli niin vähissä. Oikeasti ajattelin eilen että se vois olla niin, mutta sitten koitin olla olematta liian optimistinen. Turhaan!

Niin outoa ajatella että kohta lähen oikeasti opiskelemaan. Ootan kovasti että pääsen kotiutumaan johonkin. Se voi tapahtua nyt paremmin ku tietää viipyvänsä paikassa kauemmin ku vuoden. Tällä hetkellä on vielä aika irrallinen olo. 

Ai niin! Kirjotan tästä nyt tänne niin tulee virallista. Mun pitää tehdä kolme taidehistorian esseetä, ja oon vaan lykänny ja lykänny niitten tekemistä. Viimesin lykkäysperuste on että teen niitä sitte ku Marko on jossain poissa. Ja seuraavana kahtena viikkona se on, eli mun pitää alkaa tehä niitä! Näin on nyt päätetty. Muuten menee ihan turhaan mun viime vuoden suoritukset (ja maksut) avoimessa yo:ssa, ja jos saan nämä tehtyä, niitä ei tarvi Rovaniemellä suorittaa! Pakko Elina pakko.   

Kopioitua ja vähän muokattua Markolle äsken lähettämästäni sähköpostista (en jaksa kirjottaa kaikkea uudestaan):

“Aamu oli ihan erilainen ku pidin radiota päällä ja muutenkin kun ei
ollut ketään jonka takia olla hiljaa. (Olen yksin kotona.) Siinä vartin yli viis sitte menin
autolle ja jotenki mulla tuli hassu olo ku muistin että sää olit sanonu
että toivottavasti siitä autosta ei lopu akku. En oikeastaan ees
yllättyny ku se auto ei käynnistyny. Apua, apua, mitä teen??? Ei
ketään joka vois tulla työntämään, yritin jopa itekin että saisin sen
työnnettyä muka autotalliin jossa on se akun laturi. No eipä liikahtanu
auto ku oli vaihe päällä - hups. Se oli vielä alamäessä eilisen jäljiltä
että eipä sitä oikein uskaltanu jättää vapaallekaan. Isähän oli kyllä
opettanu mulle miten auton akun saa lataukseen ja sepä taiski olla mun
ainoa apu, en kyllä tienny kuinka kauan sen tarvis olla latauksessa vai
lähtiskö se heti käyntiin. Ja pahus sentään ku olin jo myöhästymässä
töistä!! Ryntäsin sitte hakemaan laturin joka oli yllättävän painava
niin pieneksi vekottimeksi, seuraavat viisi minuuttia ryntäilin
etsimässä jatkojohtoa, vasta kolmas johto oli tarpeeksi pitkä että ylsi
auton keulalle asti (siinä oli sitte tosiaan kolme jatkojohtoa vaikka se
viimenen ois ollu ihan tarpeeksi pitkä). Seuraavat pari minuuttia meniki
sitte konepellin avausvivun etsimiseen. (Siinä muuten vedin kuljettajan
penkin ihan taakse kun etin sitä vipua, ei kovin järkevää, huomasin..)
Sain sen sitten vihdoin auki ja tarkistin että laite oli pois päältä ku
laitoin pihdit paikalleen akun napohin ja napsautin laturin päälle. Menin sitte
koittaan käynnistystä ja - tadaa - se onnistu! Mutta mutta, autossa ei
toimi käsijarru ja mun oli pakko jättää auto silti päälle ja nousta
irrottamaan sitä laturia. Auto alko tietenki valua eteenpäin mutta
pysähty, onneksi, en voinu oikein muuta ku toivoa. Laturin sain
kaivettua auton alta ja johdonkin riuhdottua renkaan alta, juoksutin
äkkiä jatkojohdot ja muut vermeet takaisin ja koitin lähteä
peruuttamaan autolla, jonka kaikki ikkunat oli huurussa. Olin jättäny
sen penkin sinne ihan taakse ja ku lähin ajamaan, en oikein yltänykään
kaasulle ja auto sammu. Onneksi se lähti uudestaan käyntiin ja pääsin
jotenki matkaan. Malmitiellä piti ajaa kaheksaakymppiä joittenki
perässä eikä oikein ollu ohitussaumaakaan. Olin töissä 05.39, yheksän
minuuttia myöhässä.

Isä opetti mut viime viikolla käyttämään sitä laturia. Tosi hassua.”

Krhm. Elämä on joskus kummallista. Heräsin yöllä painajaiseen, jossa pedofiili löi lasta nuijalla päähän ja se lapsi varisi pois, jäljelle jäi vain luuranko. Kuulin niitä iskuja vielä kauan heräämisen jälkeen, kaiken lisäksi niiden tahdissa soi taustalla iloinen pimpelipompeli-musiikki. Yäk. Ehkä tuo uni tuli siitä viimeviikkosesta Oprahin jaksosta, jossa käsiteltiin pedofiileja. Eilen siinä käsiteltiin seksiaddikteja. Katon Oprahia aina joskus, se on ihan kiinnostava sillon ku siinä käsitellään vakavia aiheita. Sillon yleisökään ei taputa joka välissä. 

Siivotessa äsken yhtä toimistoa radiosta tuli Anna Erikssonin laulu, jossa sanotaan mm. näin:

Uskotko hetkeen kaipuuteen
uskotko pelkkään tunteeseen
uskotko että joskus rakkauden aavistaa

Ilta yöhön kuljettaa
ja saa valot sammumaan
ota mut syliisi ja vie tyhjyys sielustain
 

Hyhhyh.. Aika Scheissea. Tykkäisin Anna Erikssonista paljo enempi jos se laulais erilaisia lauluja.

Myöhemmin: Tankkasin eilen viidelläkympillä (!) ja mittari nousi kolmeenkymmeneen. En ajellut eilen kovin paljon, mutta tänään töihin menossa mittari oli tippunut puoleen siitä mitä se oli eilen. Kuluttiko tuo käynnistysjupakka muka niin paljon??? Ei voi käsittää.
 

Jos mua kiinnostaa lukea jotain blogia, oon ihan mielissään jos sen kirjottaja päivittää sitä usein ja sitä parempi, mitä pitempiä tekstit on. (On kauhian tympiää jos on oottanu kaaaaauan että joku päivittää ja sitte se vihdoin päivittää…kaks lausetta.) Sitte kuitenki ite miettii, jos tuntuu että ite päivittää liian usein, että ei kai kukaan sitten jaksa lukea ja sitä paitsi kyllähän pitäs olla parempaa tekemistä ku päivittää blogia. Mutta kyllä kai minä nyt omaan blogiini voin kirjottaa niin paljo ku huvittaa enkähän minä ees tiiä kiinnostaako ketään lukea sittenkään, jos kirjotan harvoin. Ja ku pitää kuluttaa työpaikalla ylimäärästä aikaa niin kyllähän se näinkin käy. Puolustelua! 

Aion joskus tulostaa nämä kaikki niinku vanhaksi päiväkirjaksi, jota voin sitte joskus lukea. En jaksa enää kirjottaa henkilökohtasta käsinkirjotettua päiväkirjaa, sepustukset on aina ihan sekavia ja tulee kirjotettua lähinnä sillon ku on jotain ongelmia. Sitte jälkeenpäin sellasta vuodatusta on jotenki kiusallista lukea, mulla on tullu siitä lähinnä pahoinvointia. Sitä paitsi, en halua että kukaan muu ikinä lukee niitä! Tähän on yksi ratkaisu: poltan typerät vanhat päiväkirjani ja saan enemmän hyllytilaakin. Mulla on sellanen dokumentointiriippuvuus, jonka takia mulla tulee huono omatunto, jos en kirjoita joka asiaa ja ota vaikka valokuvia. Mun on pakko yrittää hillitä sitä, elää tässä päivässä ja muistaa, että mitään en saa täältä mukaani vaan kaikki dokumentit on kuitenki vaan nopeita heijastuksia elämästä.

Tämän ajatuksenvirran, jota ei pitänyt tulla, jälkeen voisin palata blogeihin. Mulla nimittäin tulee joskus blogeja lukiessani olo, että kirjottas nyt siitä ja kertois tuosta. Jos nyt sattuu olemaan mulle jotain toivomuksia tai kysymyksiä, niitä saa hyvän maun rajoissa esittää. (Voi kysyispä joku jotain!) Jos on ujo niin voi laittaa vaikka sähköpostia etunimeni.sukunimeni@webinfo.fi.

Heh, Marko soitti äsken ja sano ensimmäiseksi: “Pois sieltä netistä!” Mun reaktio:(surkealla äänellä)”Miksi?” Jäin kiinni.:D Eilen jäin vaan roikkumaan nettiin ja kappas, huomasin kellon olevan puoli kolme -> työaika oli loppunut puoli tuntia sitten. Öhhhh… Kohta lähen viikonlopulle. Huomenna Liminkaan häihin soittamaan. En oo soittanu aika pitkään aikaan.

Mulla on ollu myös laskemisriippuvuus joskus ala-asteikäsenä ja siitä eroonpääsy oli vaikeaa. Laskin mattojen raitoja, portaita, katuvaloja jne. Se oli kauheaa ja siihen on helppo sortua edelleen jos antaa ittensä ees muistaa että sellastaki oli joskus. Portaat on edelleen vähä kauheita.  

Hoo. Töissä sen huomaa, kuinka vähän on viime aikoina, ehkä jopa vuosina, ollut vaan itsekseen ajatuksiensa kanssa. Oikeastaan se onnistuu vaan, ku tekee samalla jotain mikä menee aika rutiinilla. Oon just siivonnu n. 25 toimistoa: “voiko tulla siivoamaan?”, roskiksen tyhjennys, pölyjen pyyhintä, lattioitten moppaus. Ja sitte taas: “voiko tulla siivoamaan?”, roskiksen tyhjennys, pölyjen pyyhintä, lattioitten moppaus. Tämä sama sitten uudestaan noin kahden tunnin ajan. Kivointa on, ku toimistossa ei oo ketään niin voi jättää sen kyselyn, vielä parempaa on ku siellä toimistossa näyttääki ihan puhtaalta ja roskiski on ihan tyhjä, silloin sieltä ollaan kesälomalla eikä sitä toimistoa tarvikaan turhaa siivoilla. Kirjoitan siivouksesta vielä myöhemmin lisää kun tämä on niin hullun mielenkiintoista.

Pienenä leikin tosi paljon itekseni, ku ei saman ikäsiä leikkikavereita lähistöllä ollu. En muista että se ois kovin paljo mua haitannu. Monesti kuljeskelin metsässä ja olin uppoutunut ajatuksiini. Kun leikkii yksin, ei tarvitse sanoa repliikkejään ääneen, vaan voi koko ajan vaan kuvitella kaiken omassa päässä. Ulospäin se saattoi näyttää kuin olisin kävelyllä. Myöhemmin samankaltaisen olotilan on saanu lähinnä kotona hiihdellessä tai lenkkeillessä, on jotain monotonista tekemistä ja ajatukset saa velloa miten sattuu. Siivotessa on joskus aika samanlaista. Toisaalta ajatuksiin ei voi vajota kokonaan ku kuitenki on välillä tekemisissä muitten ihmisten kanssa.

Kuitenki, haluaisin käydä juoksulenkillä, olla yksin kotona varsinki nyt ku mun huone on aika siisti. Vois vaan olla, istua ja kuunnella musiikkia, piirtää ku en sitäkään oo tehny oikeasti varmaan kuukauteen. Mutta en minä tätä ole ainakaan tänään tekemässä.

Markon vanhemmat kävi meillä toissapäivänä. Ku tulin töistä kotiin, isä oli pihalla siivoamassa autoa (miksi???)  ja kommentoi: “paljo sitä pittää puunata ja siivota että saa tyttären miehelään.” 

Tänään siivotessa ärsytin taas itseäni ajattelemalla sitä, mitkä asiat mulle on vaikeampia siksi että oon syntynyt tytöksi eikä pojaksi. Mun pitäs muistaa, että suurin osa niistä asioista on sellasia mihin pystyn ite vaikuttamaan ja useat “odotukset”, mitkä mua muka ahistaa, on mun omassa päässä. Pitäs päästä eroon tästä tuhannen kiltin tytön syndroomasta. “Feminismistä” on tullu melkein kirosana, mutta oikeasti jokaisen valistuneen ihmisen tulisi olla feministi. Vaikkei oiskaan nainen, eikä edes vihainen nainen.

Mirka kysyi multa, että joko siivoaminen maistuu puulta. Nooh, vastaukseni on että ei vielä. Tosiasiassa se on kuitenki melkein koko ajan maistunu puulta, mutta sitä ei kannata ajatella ku töitä on vielä melkein kuukausi jäljellä. Viime talvena ku angstasin siitä, etten ikinä tuu pääsemään opiskelemaan, keksin, että opiskelen amiksessa metallimieheksi ja meen Rautaruukille ja saan apinan raivon pääsemään Roihin. Mutta kyllähän siihenki ois pitäny oikeasti tehä töitä, on ylimielistä aatella että “musta vaan tulee” ja “sitte mää meen”. Uskon kyllä itteeni sen verran, että jos oisin kiinnostunut, musta tulis ensiluokkainen metallimies. (Metallityttö?) Mutta en oo niinkään varma että tulis jos en ois kiinnostunut. Tänään ku olin saanu unta vaan seittemän tuntia ja kaikki suju sen takia niin kankeasti, tajusin että mitä ihmeen järkeä munkaan ois vapaaehtosesti mennä armeijaan kiusattavaksi. Univaje on vaan niin tuskaa. Päänaukominenkin on tuskaa. Paleleminen on tuskaa. Kyllä mää voin mettässä rämpiä ja marssia ja pyöräillä jos ei joutuis kärsimään noista em. jutuista. Tai jos siellä ei ois ihan ääliötä porukkaa ja joutus olemaan “se armeijaan menny tyttö”, munahaukka ja mitäs muuta kivaa sitä onkaan. Pienestä asti mun ainoa “onneksi oon tyttö”-juttu on ollu se ettei oo pakko mennä armeijaan. Muuta en oikein muistakaan. Ois kiva jos ei tarvis synnyttää. Mutta toisaalta on kiva olla miehen kanssa.

Mää haluan sellaset hienot Fielder-Tragesystem -reppuhihnat mun sellokoteloon.

Hanki toki hyvä kesätyö. Ei sen tarvitse olla edes hauskaa, jos palkka on hyvä eikä homma ole ihan kauheaa. Kesä kyllä menee lähinnä sitten töissä, mutta osaatpa nauttia viikonlopuista! Se alkaa muuten ihan kohta.:) Oon ihan likanen. Luksusta mennä nyt suihkuun ja saunaan (työajalla sitä paitsi, peseydyn työpaikalla).

Oon tänään Raahen Seudussa ja huomenna Raahelaisessa, seurakuntapalstalla, Ahtin sijainen Terho haastatteli mua Herättäjäjuhliin liittyen. Ja heti tänään puolenpäivän maissa mun pomo tuli käymään, oli sillä muutakin asiaa mutta tuli “yllättäen” puhetta myös sen lehtijutun tiimoilta. Niin, sen voi tosiaan lukea ihan kuka vaan. Mutta se kai lehtijutun idea onkin. Sen pomon sukulaisia oli kans ollu juhlilla ja jotain kokemuksia herännäisyydestä sillä oli lapsuudesta. Siionin virret on kuulemma niin melankolisia. Voi kai ne sitäkin olla. Aika hassua.  

Oon nykyään paljo netissä ku töissä on taukoja ja taukohuoneessa tietokone. Että tänneki tulee kirjoteltua nyt enempi, ehkä nämä joskus joku lukee.

Oon tosi väsyny. Eilen olin jumpassa ja sitten sängyssä ennen yheksää (oikeasti pitäs olla kaheksalta). Mutta en saanu unta ku päässä pyöri asioita uuden kämpän huonekaluhankinnoista kirjottamattomiin esseisiin. Sitte heräsin vielä keskellä yötä, mietin että onko jo aika nousta mutta kello oliki vasta kakstoista. Sängystä on vaan sitte pakko nousta ennen puolta viittä, ja olo on aika häilyvä. Ei mua täällä töissä sillai väsytä, mutta tylsistyttää ja tuntuu että luutut ja mopit liikkuu hyvin vastentahtosesti. Pakko mennä tänään superaikasin nukkumaan ettei ois huominen näin vaikea.

Töissä silmieni eessä on päivän aikana n. 5-10 tissityttökalenteria (määrä riippuu päivästä, koska siivoan vähä eri paikkoja eri päivinä). Mietin, että oisko niitten kattelijat, useimmat perheellisiä miehiä, tyytyväisiä, jos niitten oma tytär ois siinä ylä- ja joskus alaosattomissa. Jos niitä ei se haittais, niin sitte ookoo. Mutta jos niitä haittais, en käsitä niitten logiikkaa. (Onko sitä? Jos tää on se miesten logiikka sitte:D) Eiku oikeasti, mua ei yhtään haittais jos niitä ei joutuis näkemään.