Kerron lisää

Ihan kohta on joulu! Mulla on enää vajaa kaks viikkoa kouluakaan. Ollaan järjestämässä joulukonserttia josta tarkemmat tiedot tulossa! Se on tosi kiva projekti, niin mukava olla mukana tekemässä ystävien kanssa sitä. Huomenna lähenki Raaheen ja viikonlopun jälkeen tietänen enemmän.

Onko se marraskuu vai mikä, mutta välillä tuntuu tosi raskaalta monet asiat. Tuntuu että esimerkiksi se ettei näe Markoa tekee musta kokonaisuudessaan erilaisen ihmisen, välillä tunnen itteni kauhean kylmäksi. Eikö vaikeudet yleensä jätä jälkensä ihmiseen joko kasvattaen tai katkeroittaen? Toivoisin edellistä, mutta jälkimmäinen on helpompaa? Elämässä pitäisi aina olla toivoa edes pilkahduksen verran. Musta myös tuntuu etten oo niin “aurinkoinen” ku joskus oon ollu, tai sellanen kuva monilla on musta ollu. Mulla ei oo itestäni ollenkaan sellanen kuva, vaikka en minä joka ilta itkeskelisikään! Mutta hiljaisemmaksi ja neutraalimmaksi kuvailisin itseäni nykyisin. Johtuu ehkä siitä että ympärillä on useammin ei-niin-tuttuja ihmisiä. Kyllä se vanha puoli aina välillä tulee esiin, varsinkin vanhojen ja uusienkin ystävien kanssa. Tuntuu kyllä hyvältä ettei ole yksin maailmassa. Yhteyttä ei toisiin ole kuitenkaan usein helppoa löytää.

Ootan joulua jo innolla, se on pian! Ja joulukonsertti on tulossa, en vielä osaa mainostaa mutta se on hirmu kiva juttu minusta.

Koulussa, köh, opiskelussa on ollu aika kiireistä. Erityisesti analogisen valokuvauksen kurssi on ollu mukava mutta voimia vievä. Kun kerrankin joutuu oikeasti tekemään jotain… Siis tässä tapauksessa pimiössä. Sitten kun oon ollu nyt kolme viikonloppua täältä putkeen pois, tuntuu kauhean kiireiseltä. Nyt oon täällä kaks viikkoa, seuraaviin oopperaharjotuksiin.

Ammuskelujuttu sai/saa mut sekaisin välillä. Koulussakin siitä jauhettiin ihan tarpeeksi, en jauha sitä enempää. Mutta arki kyllä hetkeksi pysähty sen tiimoilta. Englanninopettaja sanoi ettei Suomi ole enää sama maa kuin ennen 7. 11:aa. Kirjoitti taululle “only in America” ja “that could never happen here” ja veti viivan yli, koska niin ei voi enää koskaan sanoa.

Tulin tänään Rovaniemelle, olin viikonloppuna Turussa Maata näkyvissä -festareilla seittemännen kerran. Tuntuu että vuosi vuodelta ne on tiheämpään ja tulee sellanen “taas”-tunne. Ne ei oo enää niin pakollinen juttu ku ennen, ja tämän ruuhkaelämän takia harkitsin pois jäämistäkin, mutten kovin tosissaan. Kyllä sieltä kuitenkin sai matkaevästä, niin ja näki ystäviä!